ROMANTTISEN TANGON KANTAISÄ ─ Julio De Caro

Julio De Caro syntyi italialaisen maahanmuuttajaperheen toisena lapsena Buenos Airesissa vuonna 1899.  Hän eli 80-vuotiaaksi, mutta lopetti muusikon uransa jo hieman päälle viisikymppisenä, vuonna 1953. 

Hän piti viiden vuoden levytystauon tangon keskeisimpinä kultavuosina 1944-1948, hänen musiikkiaan soitetaan harvoin milongoissa, eikä sen paremmin Sunialan kuin Brownin DJ-blogissa ole omistettu hänelle kuin yksi tanda. Mitä sellaista merkitystä tämän miehen tekemisillä siis saattoi alla, että me häntä vielä muistelemme?

Selitys on tässä: hän monipuolisti tanssijoiden tangomusiikin.

Nuori Julio De Caro

MUSIIKKIKODISSA – JA SIELTÄ ULOS

Voidaan sanoa, että De Caro toi Argentiinalaiseen tangoon tuliaisia Milanon La Scala-oopperasta, sillä hänen isänsä oli ollut La Scalan konservatoriossa opettajana. Myös äiti oli muusikko, ja veljekset Julio ja Francisco saivat perusteellisen klassisen musiikin koulutuksen. Edellinen soitti viulua ja jälkimäinen pianoa. Klassisen musiikin sävelkudoksen monipuolisuus ja melodiarikkaus oli se myötäjäinen, jonka Julio De Caro toi mukanaan tangon maailmaan.

Romanttisen tangon jäljet johtavat oopperaan

 Muulle kuin klassiselle musiikille antautumisella oli rankat seuraamukset kotirintamalla. Kun vannou­tuneena klassisen musiikin kannattajana tunnettu isä De Caro sai kuulla, että Julio oli yhtenä iltana soittanut viulua eräässä Zarzuela-yhtyeessä, hänet rankaistiin viikon niukkaruokaisella kotiarestilla. Ja kun isälle valkeni se hirvittävä totuus, että Julio oli alkanut soittaa mitä halveksittavinta musiikkia, eli tangoa, pojalle annettiin porttikielto kotiin.  Vasta parikymmentä vuotta myöhemmin isän ja pojan välit palautuivat.

VAIKUTTEITA OTETTIIN...

Vaikka Julio De Caron rooli melodisemman tangon kehityksessä on kiistaton, hän ei toki ollut tämän kehityksen ainoa airut.  Aivan kuten Jazz-musiikin puolella, Argentiinalaisen tangon muusikot ottivat toisiltaan vaikutteita, ja soittivat uransa aikana keskenään monenlaisissa kokoonpanoissa.

Vuonna 1917 Julio soitti Roberto Firpon orkesterissa, ja vuonna 1918 Osvaldo Fresedon ensimmäisessä kokoonpanossa. Jälkimäinen lasketaan ´romanttiseksi´ orkesterinjohtajaksi, ja Julio sai tältä epäilemättä vaikutteita.  Vuonna 1923 De Caro soitti toisen ´romantikoksi´ lasketun johtajan, eli Juan Carlos Cobiánin orkesterissa, jonka bandoneonisti Pedro Maffia sittemmin värvättiin De Caron omaan orkesteriin.  Eräs tärkeä vaikuttaja oli bandoneon-taituri Eduardo Arolas, joka toimi nuoren Julion musiikillisena mentorina, ja jonka orkesterissa hän myös soitti.  

… JA ANNETTIIN

Hypätkäämme hetkeksi ajassa eteenpäin, kysyen ketkä muusikot puolestaan ottivat De Carolta vaikutteita?  Michael Lovach arvio kirjassaan, että De Carolla oli vaikutusta jopa ´edeltäjiinsä´, sillä hänen kuvauksensa mukaan ennen 1920-luvun puoltaväliä Canaron, Fresedon ja Lomuton musisointi ”sounds boring”.  Mutta sitten jotakin tapahtui: ”Julio Caro had happened”... ”introducing harmonic richness into all the instruments”.

Orkesterinohtajana Julio De Caro vaikutti niihin orkesterijäseniinsä, jotka myöhemmin johtivat omia orkestereita, eli Pedro Laurenz ja  Aníbal Troilo.  Mutta hänen tärkeimpänä seuraajanaan (”greatest epigone”) pidetyn Osvaldo Pugliesen kanssa De Caro ei työskennellyt. Historiallinen yhtymäkohta heillä on kuitenkin siinä, että Pugliesen ehkä tunnetuimman sävellyksen ─ Recuerdo eli muistelo ─ ensimmäisen levytyksen teki De Caron orkesteri vuonna 1926.

KEIKOILLE JA LEVYTTÄMÄÄN

 Vuonna 1923  De Caron veljeksiä pyydettiin tulemaan oman kokoonpanon kanssa keikoille Argentiinan seurapiirielämän juhlatilaisuuksiin.  Tästä seurasi esiintymisiä Buenos Airesin kuuluisimmissa kahviloissa, radiolähetyksiä, ja vuonna 1924 ensimmäiset levytykset.

De Caron orkesterista kehkeytyi seurapiirien suursuosikki niin kotimaassa kuin ulkomailla. Se esiintyi vuonna 1925 Englannin Prinssin Argentiinan vierailun juhlatilaisuudessa, ja teki vuosina 1927-28 laajat kiertueet Brasiliassa. Vuoden 1931 Euroopan kiertueella valloitettiin mm. Rooma ja Pariisi.  Runsas esiintyminen konsertti-tyyppisissä tilaisuuksista myötävaikutti siihen, että orkesterin soitannosta tuli pitkäksi aikaa kovin ´sinfoonista´ − ja samalla vähemmän tanssittavaa.

Julio De Caron asema orkesterinsa johtajana ei muutaman muun jäsenen mielestä ollut itsestäänselvyys. Tämä johti eripuraan ja muutaman jäsenen eroon. Vuoden 1933 uudessa kokoonpanossa hänellä oli kaksi huippu-bandoneonistaa, Pedro Laurenz ja Aníbal Troilo. Jälkimäinen jätti orkesterin vuoteen 1934 mennessä, jolloin orkesteri alkoi levyttää, mutta Laurenz lienee jatkanut, vaikka niinä aikoina jo perusti oman orkesterin.  

TORVISOITIN

Julio De Caro tuli kuuluisaksi erikoisesta soittimestaan. Tämä oli ns. Strohin viulu, eli kornettiviulu, jota hänelle oli suositeltu käyttäväksi levytyksissä, sen voimakkaan äänen vuoksi.  De Caro ihastui soittimeen siinä määrin, että alkoi käyttää sitä vakituisesti.  Ainakin varhaisimmissa, alkeellisemmalla tekniikalla tehdyissä äänityksissä, tästä soittimesta tuntuu lähtevän kovin ”naukuva” ääni, joka ainakin tämän kirjoittajan korvissa kuulostaa hieman häiritsevältä.

Wikipedian kuva Strohin viulusta

MARSSIMAISESTI 1924-1930

Varhaisimman kauden äänitykset ovat teknisesti heikkolaatuisia, mutta tangon historian kannalta mielenkiintoisia, koska tällä ajanjaksolla De Caron vaikutus tangomusiikin kehitykseen oli voimakkain.  Repertuaarissa oli monia klassikoiksi jääneitä kappaleita, kuten De Caron omat sävellykset Mala junta ja Guardia vieja sekä muiden säveltämät  Carro Viejo, Derecho Viejo, Quejas de bandoneón , Gallo ciego ja yllä mainittu Recuerdo.

Repertuaariin kuului sekä kuplettimaisia teoksia että lyyrisempää ainesta. Ilmeisenä koiranleukana De Caro sijoitti reipashenkisempien kappaleiden sovituksiin vihellystä, välihuutoja ja viulujen ininää.  Kappaleiden tahti (tempo) pidettin rauhallisella 120-125 iskua/min alueella. Useimpien kappaleiden syke (compas) oli aja hengen mukaisesti melko ”marssiva”, mutta joissakin kappaleessa on yllättävän jäntevä, tanssijalkaa aktivoiva syke.  

Kuvan vasemman puoleiselta levyltä suostuisin tanssimaan kappaleet Jueves, Derecho viejo ja Recuerdo.  Viimeksi mainitun kappaleen on Suniala poiminut tandaansa.  Raita on kuultavissa tästä. 

Musiikkia vuosilta 1924-30 (vas) ja 1938-42 (oik)

VAUHDIKKAASTI 1938-1942

Neljäkymmentäluvun taitteessa tehdyt äänitykset ovat teknisesti jo aivan toista tasoa, ja tempon käyttöön on tullut hämmästyttävää vaihtelua. Kokoelman Bien Jailaife (´high life´ Lunfardon kielellä) hitaimman kappaleen Un dilema verkkaisesta 115 iskua/min aina nopeimman Tierra negran ällistyttävään 150 iskuun/min, ja kaikkea siltä väliltä.

Vuoden 1938 Mala junta (Paha porukka) sisältää edelleen vihellystä ja naurua, ja myös kappaleessa El baquiano (Paikallinen tai Osaaja) vihelletään ja mölytään, mutta muut kappaleet painottuvat tunnelmiltaan lyyrisemmälle puolelle.  Kappaleiden syke (compas) on monasti mukavan jäntevä, ja levyltä löytyy monta tanssikelpoista opusta.

Poimittakoon makupaloiksi kolme erityyppistä kappaletta. On huomattava, että De Caro levytti samoja kappaleita eri ajanjaksoina. Alla on linkit nimenomaan tämän jakson äänityksiin.

1. El baquiano. Kuplettimainen juttu. Rytmissä synkooppia ja yllättävän romanttinen osio (linkki).
2. Catamarca. Nopeahko tempo (135 i/min), jäntevä compas, synkooppeja (linkki).

3. Un dilema. Hitaahko (115 i/min), tiheätunnelmainen. Tanssille paljon ´pysähdyspaikkoja´. Minun suosikkini tältä levyltä (linkki).

MUNATTOMAMMIN 1949-1953

Viiden vuoden äänitystauon jälkeen De Caro alkoi levyttää uudelleen vuonna 1949, pääosin samalla repertuaarilla kuin aikaisemmin.  Eroa neljäkymmentäluvun alun äänityksiin ei voi olla huomaamatta.  Tempot ovat kauttaaltaan hidastuneet tasolle 115-120 iskua minuutissa ja orkestrointi on ohuempaa. Hidastuneen tempon myötä tanssipulssikin on muuttunut. Aikaisempi jäntevä meno on muuttunut  jouhevammaksi, paikoin jopa lampsivaksi (lampsia = kävellä veltosti). Kun vielä monen kappaleen tunnelmasta on entinen intensiteetti kateissa, koko homma alkaa tuntua hieman liian ns. munattomalta.

Musiikkia vuosilta 1949-1953

Edelliset kommentit olivat Bloggaajan henkilökohtaiset. Kaikki eivät ole pettyneitä De Caron tämän ajanjakson äänityksiin.  Michel Lavocah päinvastoin ylistää ainakin kappaleen Flores Negras vuoden 1952 äänitystä sanoin ”truly magnificient”. . .”The music has more warmth”. Hän arvioi että De Caro on oppinut Puglieselta ”another way of playing his own music”.

Lukija voi muodostaa asioista oman mielipiteensä kuuntelemalla vaikkapa seuraavia kappaleita:

1. Flores negras vuodelta 1952. Jouheva pulssi, tahtiin 120 i/min. Minusta ponneton, mutta Lavocah kehuu (linkki).
2. Flores negras vuodelta 1942. Sama tahti, mutta jäntevämpi pulssi. Tunnelma aidommin "porteño" ja siinä ”tapahtuu” enemmän (linkki).
3. Derecho viejo (1953). Tässä mielestäni levyn paras kappale!  Pugliesemaista ”yumbaa” ja tiehää tunnelmaa (linkki).

LOPPUELÄMÄ TAUSTALLA

Vuodet 1954-1980 Julio De Caro vietti Mar De Platan rannikkokaupungissa, jonka Casinolla hän oli aikoinaan esiintynyt orkesterinsa kanssa. Vaikka hän ei enää esiintynyt, hän edelleen sävelsi, tehden yhteistyötä monien eri sanoittajien kanssa, heidän joukossaan Cátulo Castillo.

Hänet on haudattu Buenos Airesin kuuluisalle Chacaritan hautausmaalle, jossa myös Carlos Gardel lepää. Molemmat olivat syntyneet 11. päivänä joulukuuta, ja Argentiinassa tätä päivää vietetään Kansallisen Tangon Päivänä.

VIITTEET JA LÄHTEET

Brown, S.: An Annotated List of Tandas  http://www.tejastango.com/tandas  (lopetettu osoite)

Faverjon, P.: Julio De Caro. Äänitteen Chant Monde 274 2310 esittelylehtisessä.

Lavocah, M.: Julio De Caro. In: Tango Stories. Milonga Press, 2012.

Nudler, J.: Julio De Caro (linkki)

Suniala, A.: The Tanda of The Week (linkki).

Wikipedia: Stroh violin (linkki)