Julio De Caro
syntyi italialaisen maahanmuuttajaperheen toisena lapsena Buenos Airesissa
vuonna 1899. Hän eli 80-vuotiaaksi,
mutta lopetti muusikon uransa jo hieman päälle viisikymppisenä, vuonna
1953.
Hän piti viiden
vuoden levytystauon tangon keskeisimpinä kultavuosina 1944-1948, hänen
musiikkiaan soitetaan harvoin milongoissa, eikä sen paremmin Sunialan kuin Brownin
DJ-blogissa ole omistettu hänelle kuin yksi tanda. Mitä sellaista merkitystä
tämän miehen tekemisillä siis saattoi alla, että me häntä vielä muistelemme?
Selitys on
tässä: hän monipuolisti tanssijoiden tangomusiikin.
Nuori Julio De Caro
|
MUSIIKKIKODISSA – JA SIELTÄ ULOS
Voidaan sanoa, että De Caro toi
Argentiinalaiseen tangoon tuliaisia Milanon La Scala-oopperasta, sillä hänen
isänsä oli ollut La Scalan konservatoriossa opettajana. Myös äiti oli muusikko,
ja veljekset Julio ja Francisco saivat perusteellisen klassisen musiikin koulutuksen.
Edellinen soitti viulua ja jälkimäinen pianoa. Klassisen musiikin sävelkudoksen
monipuolisuus ja melodiarikkaus oli se myötäjäinen, jonka Julio De Caro toi mukanaan
tangon maailmaan.
Romanttisen tangon jäljet johtavat
oopperaan
|
VAIKUTTEITA OTETTIIN...
Vaikka Julio De
Caron rooli melodisemman tangon kehityksessä on kiistaton, hän ei toki ollut
tämän kehityksen ainoa airut. Aivan
kuten Jazz-musiikin puolella, Argentiinalaisen tangon muusikot ottivat
toisiltaan vaikutteita, ja soittivat uransa aikana keskenään monenlaisissa
kokoonpanoissa.
Vuonna 1917 Julio soitti Roberto Firpon orkesterissa, ja vuonna 1918
Osvaldo Fresedon ensimmäisessä kokoonpanossa.
Jälkimäinen lasketaan ´romanttiseksi´ orkesterinjohtajaksi, ja Julio sai tältä epäilemättä
vaikutteita. Vuonna 1923 De Caro soitti toisen
´romantikoksi´ lasketun johtajan, eli Juan
Carlos Cobiánin orkesterissa, jonka bandoneonisti Pedro Maffia sittemmin värvättiin De Caron omaan orkesteriin. Eräs tärkeä vaikuttaja oli bandoneon-taituri Eduardo Arolas, joka toimi nuoren Julion
musiikillisena mentorina, ja jonka orkesterissa hän myös soitti.
… JA ANNETTIIN
Hypätkäämme
hetkeksi ajassa eteenpäin, kysyen ketkä muusikot puolestaan ottivat De Carolta
vaikutteita? Michael Lovach arvio
kirjassaan, että De Carolla oli vaikutusta jopa ´edeltäjiinsä´, sillä hänen
kuvauksensa mukaan ennen 1920-luvun puoltaväliä Canaron, Fresedon ja Lomuton musisointi ”sounds boring”. Mutta sitten jotakin tapahtui: ”Julio Caro had happened”... ”introducing
harmonic richness into all the instruments”.
Orkesterinohtajana
Julio De Caro vaikutti niihin orkesterijäseniinsä, jotka myöhemmin johtivat
omia orkestereita, eli Pedro Laurenz
ja Aníbal
Troilo. Mutta hänen tärkeimpänä seuraajanaan
(”greatest epigone”) pidetyn Osvaldo
Pugliesen kanssa De Caro ei työskennellyt. Historiallinen yhtymäkohta heillä
on kuitenkin siinä, että Pugliesen ehkä tunnetuimman sävellyksen ─ Recuerdo eli muistelo ─ ensimmäisen
levytyksen teki De Caron orkesteri vuonna 1926.
KEIKOILLE JA LEVYTTÄMÄÄN
Vuonna 1923 De Caron veljeksiä pyydettiin tulemaan oman
kokoonpanon kanssa keikoille Argentiinan seurapiirielämän
juhlatilaisuuksiin. Tästä seurasi
esiintymisiä Buenos Airesin kuuluisimmissa kahviloissa, radiolähetyksiä, ja
vuonna 1924 ensimmäiset levytykset.
De Caron
orkesterista kehkeytyi seurapiirien suursuosikki niin kotimaassa kuin
ulkomailla. Se esiintyi vuonna 1925 Englannin Prinssin Argentiinan vierailun
juhlatilaisuudessa, ja teki vuosina 1927-28 laajat kiertueet Brasiliassa.
Vuoden 1931 Euroopan kiertueella valloitettiin mm. Rooma ja Pariisi. Runsas esiintyminen konsertti-tyyppisissä
tilaisuuksista myötävaikutti siihen, että orkesterin soitannosta tuli pitkäksi
aikaa kovin ´sinfoonista´ − ja samalla vähemmän tanssittavaa.
Julio De Caron
asema orkesterinsa johtajana ei muutaman muun jäsenen mielestä ollut
itsestäänselvyys. Tämä johti eripuraan ja muutaman jäsenen eroon. Vuoden 1933 uudessa kokoonpanossa hänellä oli kaksi huippu-bandoneonistaa, Pedro Laurenz ja Aníbal Troilo. Jälkimäinen jätti orkesterin vuoteen 1934 mennessä, jolloin orkesteri alkoi levyttää, mutta Laurenz lienee jatkanut, vaikka niinä aikoina jo perusti oman orkesterin.
TORVISOITIN
Julio De Caro tuli
kuuluisaksi erikoisesta soittimestaan. Tämä oli ns. Strohin viulu, eli
kornettiviulu, jota hänelle oli suositeltu käyttäväksi levytyksissä, sen voimakkaan
äänen vuoksi. De Caro ihastui soittimeen
siinä määrin, että alkoi käyttää sitä vakituisesti. Ainakin varhaisimmissa, alkeellisemmalla
tekniikalla tehdyissä äänityksissä, tästä soittimesta tuntuu lähtevän kovin ”naukuva”
ääni, joka ainakin tämän kirjoittajan korvissa kuulostaa hieman häiritsevältä.
Wikipedian kuva Strohin viulusta
|
MARSSIMAISESTI 1924-1930
Varhaisimman
kauden äänitykset ovat teknisesti heikkolaatuisia, mutta tangon historian
kannalta mielenkiintoisia, koska tällä ajanjaksolla De Caron vaikutus
tangomusiikin kehitykseen oli voimakkain. Repertuaarissa oli monia klassikoiksi jääneitä
kappaleita, kuten De Caron omat sävellykset Mala junta ja Guardia vieja
sekä muiden säveltämät Carro Viejo, Derecho Viejo, Quejas de
bandoneón , Gallo ciego ja yllä
mainittu Recuerdo.
Repertuaariin kuului sekä kuplettimaisia teoksia että lyyrisempää ainesta. Ilmeisenä
koiranleukana De Caro sijoitti reipashenkisempien kappaleiden sovituksiin
vihellystä, välihuutoja ja viulujen ininää.
Kappaleiden tahti (tempo) pidettin rauhallisella 120-125 iskua/min
alueella. Useimpien kappaleiden syke (compas) oli aja hengen mukaisesti melko
”marssiva”, mutta joissakin kappaleessa on yllättävän jäntevä, tanssijalkaa
aktivoiva syke.
Kuvan vasemman
puoleiselta levyltä suostuisin tanssimaan kappaleet Jueves, Derecho viejo ja Recuerdo. Viimeksi mainitun kappaleen on Suniala
poiminut tandaansa. Raita on kuultavissa
tästä.
Musiikkia
vuosilta 1924-30 (vas) ja 1938-42 (oik)
|
VAUHDIKKAASTI 1938-1942
Neljäkymmentäluvun
taitteessa tehdyt äänitykset ovat teknisesti jo aivan toista tasoa, ja tempon
käyttöön on tullut hämmästyttävää vaihtelua. Kokoelman Bien Jailaife (´high life´ Lunfardon kielellä) hitaimman kappaleen Un dilema verkkaisesta 115 iskua/min
aina nopeimman Tierra negran
ällistyttävään 150 iskuun/min, ja kaikkea siltä väliltä.
Vuoden 1938 Mala junta (Paha porukka) sisältää edelleen vihellystä ja naurua, ja myös kappaleessa El baquiano (Paikallinen tai Osaaja)
vihelletään ja mölytään, mutta muut kappaleet painottuvat tunnelmiltaan lyyrisemmälle
puolelle. Kappaleiden syke (compas) on monasti
mukavan jäntevä, ja levyltä löytyy monta tanssikelpoista opusta.
Poimittakoon
makupaloiksi kolme erityyppistä kappaletta. On huomattava, että De
Caro levytti samoja kappaleita eri ajanjaksoina. Alla on linkit nimenomaan
tämän jakson äänityksiin.
1. El baquiano. Kuplettimainen juttu. Rytmissä synkooppia ja yllättävän romanttinen osio (linkki).
2. Catamarca. Nopeahko tempo (135 i/min), jäntevä compas, synkooppeja (linkki).
2. Catamarca. Nopeahko tempo (135 i/min), jäntevä compas, synkooppeja (linkki).
3. Un dilema. Hitaahko (115 i/min),
tiheätunnelmainen. Tanssille paljon ´pysähdyspaikkoja´. Minun suosikkini tältä levyltä (linkki).
MUNATTOMAMMIN 1949-1953
Viiden vuoden
äänitystauon jälkeen De Caro alkoi levyttää uudelleen vuonna 1949, pääosin samalla
repertuaarilla kuin aikaisemmin. Eroa
neljäkymmentäluvun alun äänityksiin ei voi olla huomaamatta. Tempot ovat kauttaaltaan hidastuneet tasolle
115-120 iskua minuutissa ja orkestrointi on ohuempaa. Hidastuneen tempon myötä tanssipulssikin
on muuttunut. Aikaisempi jäntevä meno on muuttunut jouhevammaksi, paikoin jopa lampsivaksi (lampsia = kävellä veltosti). Kun vielä monen
kappaleen tunnelmasta on entinen intensiteetti kateissa, koko homma alkaa
tuntua hieman liian ns. munattomalta.
Musiikkia vuosilta 1949-1953
|
Edelliset
kommentit olivat Bloggaajan henkilökohtaiset. Kaikki eivät ole pettyneitä De
Caron tämän ajanjakson äänityksiin. Michel Lavocah päinvastoin ylistää
ainakin kappaleen Flores Negras
vuoden 1952 äänitystä sanoin ”truly magnificient”. . .”The music has more
warmth”. Hän arvioi että De Caro on oppinut Puglieselta ”another way of playing
his own music”.
Lukija voi
muodostaa asioista oman mielipiteensä kuuntelemalla vaikkapa seuraavia kappaleita:
1. Flores negras vuodelta 1952. Jouheva
pulssi, tahtiin 120 i/min. Minusta ponneton, mutta Lavocah kehuu (linkki).
2. Flores negras vuodelta 1942. Sama tahti, mutta jäntevämpi pulssi. Tunnelma aidommin "porteño" ja siinä ”tapahtuu” enemmän (linkki).
3. Derecho viejo (1953). Tässä mielestäni levyn paras kappale! Pugliesemaista ”yumbaa” ja tiehää tunnelmaa (linkki).
2. Flores negras vuodelta 1942. Sama tahti, mutta jäntevämpi pulssi. Tunnelma aidommin "porteño" ja siinä ”tapahtuu” enemmän (linkki).
3. Derecho viejo (1953). Tässä mielestäni levyn paras kappale! Pugliesemaista ”yumbaa” ja tiehää tunnelmaa (linkki).
LOPPUELÄMÄ TAUSTALLA
Vuodet 1954-1980
Julio De Caro vietti Mar De Platan rannikkokaupungissa, jonka Casinolla hän oli
aikoinaan esiintynyt orkesterinsa kanssa. Vaikka hän ei enää esiintynyt, hän
edelleen sävelsi, tehden yhteistyötä monien eri sanoittajien kanssa, heidän
joukossaan Cátulo Castillo.
Hänet on
haudattu Buenos Airesin kuuluisalle Chacaritan hautausmaalle, jossa myös Carlos
Gardel lepää. Molemmat olivat syntyneet 11. päivänä joulukuuta, ja Argentiinassa
tätä päivää vietetään Kansallisen Tangon Päivänä.
VIITTEET JA LÄHTEET
Faverjon, P.: Julio De Caro. Äänitteen Chant Monde 274 2310 esittelylehtisessä.
Lavocah, M.: Julio De Caro. In: Tango
Stories. Milonga Press, 2012.
Nudler, J.: Julio De Caro (linkki)
Suniala, A.: The Tanda of The Week (linkki).